Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuunnellut myös YLE:n Kieksi-podcastin, HS:n Loikalan lapset -podcastin ja Uuden jutun Anteekstiantamaton juttusarjan. Myös nämä keskittyvät tai niissä korostuu sama tarina kuin edellä. Ei välttämättä ole yllättävää, että todellisuuteen pohjaavassa fiktiossa ja journalistisissa kokonaisuuksissa toistuu sama tarina. Kiinnostavaa kuitenkin on, että kun samaa tarinaa toistetaan, niin tietyt asiat jäävät kertomusten ja uutisten ulkopuolelle. Esimerkiksi lastensuojelun avohuolto, pienemmät lapset, perhehoito ja sosiaalityö loistavat poissaolollaan.

Kieksi-podcast tekee muihin edellä mainittuihin poikkeuksen siinä, että siinä käsitellään tiiviisti myös muita lastensuojelun teemoja, vaikka fokus on nuorisoikäisten laitoshoidossa. Podcast tekee poikkeukksen myös siinä, että se on niin kulttuurisena kertomuksena ja journalistisena tuotteena huono, kun muut ovat hyviä. Toimitustyö on puutteellsta ja laiskaa, podcastissa esitetään toistuvasti virheellisiä tai vähintään epämääräisiä väitteitä (eikä niitä korjata). Podcastin ansio on lasten, nuorten ja heidän läheistensä ääneen pääseminen, vaikka paikoin jää kysymysmerkiksi, että kuinka eettisellä tavalla se on tehty.

Pitäisikö lastensuojelusta kerrottavien tarinoiden olla monimuotoisempia?

Yksi esimerkki on ihan perustavanlaatuinen kysymys yritysten toimintalogiikasta ja lastensuojelun tavoitteista: osakeyhtiön voiton tavoittelu ja lapsen etu eivät ole sama asia, vaikka niitä yritettäisiin kuinka sovittaa yhteen. Tämä ei tarkoita, että yksityinen toimija olisi automaattisesti huono tai julkinen automaattisesti hyvä, vaan sitä, että jännite ja ristiriita tavoitteiden välillä on olemassa. Sen tunnustaminen voisi tehdä keskustelusta rehellisempää ja hedelmällisempää.

Pohdin myös sitä, miten erilaisia toimijoita lastensuojelun “markkina” oikeastaan sisältää: kansainvälisiä pörssiyhtiöitä, kotimaisia yhteiskunnallisia yrityksiä, pieniä yrityksiä, yhdistyksiä ja yksittäisiä laitoksia. Silti niistä puhutaan usein yhtenä massana. Sama mustavalkoisuus näkyy jaottelussa “julkinen vs. yksityinen”, vaikka todellisuus on huomattavasti monimuotoisempi. Viime aikoina kentällä on tapahtunut kiinnostavia muutoksia pitkän keskittymisen jälkeen: hyvinvointialueiden oman palvelutuotantoa on lisätty ja uusia yrittäjiä on tullut kentälle.

Mielestäni voitontavoittelua välittömämpi ongelma lastensuojelun markkinoistumisessa on se, että suuri osa yksityisesti tuotetusta lastensuojelusta toimii melko suljetusti omassa rakenteessaan. Mahdollisen kehittämisen hedelmät ja hyvät tekemisen tavat jäävät yritysten omaksi toiminnaksi. Paljon voittoa tekevät organisaatiot eivät edes osallistu yhteisiin ponnistuksiin tutkimuksen, kehittämisen ja innovaatioiden tekemisen tai niiden rahoittamisen osalta.

Käyn läpi niitä perusteluja, jotka tekevät ajatuksesta samaan aikaan kiinnostavan ja epämukavan: tulokset ovat monin osin heikkoja, sijaishuolto on väkivaltainen interventio ja väkivalta on järjestelmän sisällä yleistä, ja monet lastensuojelussa näkyvät ongelmat liittyvät asioihin, jotka pitäisi ratkaista ensisijaisesti muualla. Esimerkiksi köyhyys, sairaudet ja vanhempien tuen tarpeet. Kun uudistukset toistuvasti epäonnistuvat, herää väistämättä kysymys: pitäisikö tehdä jotain perustavanlaatuisesti toisin? Samalla pohdin omaa reaktiotani ja muiden reaktioita ajatukseen lastensuojelujärjestelmän lakkauttamisesta, erityisesti sitä, miten vaikea meidän on Suomessa edes kuvitella vaihtoehtoja nykyiselle järjestelmälle.

Ajattelen ääneen myös sitä, mihin itse olen uskonut ja mihin moni muukin tuntuu uskovan: että kun yksi asia korjataan, osallisuus, vaikuttavuus, implementointi, teknologia tai jokin muu, niin kokonaisuus muuttuu. Vaikka kaikki puhuvat systeemisyydestä ratkaisut nähdään yksittäisinä. Yksi keskeinen kysymys lastensuojelujärjestelmän oikeutuksen kannalta on haitta: kuinka paljon haittaa syntyy siitä, että lapsen tilanne jatkuu ennallaan, ja kuinka paljon haittaa syntyy interventiosta? Kaikki toiminta lähtee siitä, että puuttuminen automaattisesti vähentää haittaa, vaikka todellisuudessa tiedämme sen usein lisäävän sitä.

Lopuksi pohdin, mitä tapahtuisi, jos lastensuojelujärjestelmän lakkauttaminen olisikin yhteinen, pitkä aikavälin tavoite. Miten se muuttaisi ajattelua, priorisointia ja tekemistä? Tulisiko ensisijaisille ratkaisuille enemmän tilaa, mutta viimesijaisten kustannuksella?

• Lastensuojelulain kokonaisuudistus on epäonnistunut
• Lastensuojelun visio on epäonnistunut
• Sosiaalityöntekijöiden asiakasmäärien rajaaminen on epäonnistunut
• Ylisosiaalineuvoksen vetämien työryhmien toimenpiteiden toimeenpanossa on epäonnistuttu
• Kokemusasiantuntijuus on jäänyt paikalleen ja professionalisoitu, eikä saavuttanut toivottuja asioita

Näiden kautta yritän jäsentää laajempaa ilmiötä: miksi uudistukset tuntuvat epäonnistuvan ja usein kääntyvän itseään vastaan. Pohdin politiikan ja rahoituksen lyhytjänteisyyttä, liian kapeaa ymmärrystä lastensuojelun tilannekuvasta ja sitä, miten ratkaisuehdotukset jäävät usein yleiselle tasolle ilman konkreettista muutosta. Kysyn myös, onko kunnianhimo riittävää vai yritetäänkö lähinnä säätää nykyistä järjestelmää sen sijaan, että uskallettaisiin ajatella sitä uudelleen.

Lopuksi pohdin vielä sitä, että miten järjestelmän epäonnistumisista voi puhua niin, että kaikki järjestelmän parissa toimivat ihmiset eivät koe olevansa epäonnistujia? Ja toisaalta siitä, että pitäisikö meidän rohkeammin myös omistaa epäonnistumisemme ja oppia niistä, eikä koittaa selittää niitä pois.